Kevättalvella

Syksy vierähti, vuosi vaihtui ja nyt uuden vuoden myötä tuntuu, että kiireet lisääntyvät päivien hitaasti pidentyessä. Uusi työ vaatii jonkin verran kotimaanmatkustamista, harrastukset jäävät kotonalojumisen varjoon ja innostavin vapaa-ajan ohjelma tuntuu olevan syöminen ja nukkuminen. Tosin tämä on vielä virallista talviuniaikaa, joten ei kai siinä mitään häpeämistä ole, varsinaisesti.
Kudonta on ollut täysin lamaannuksissa, kovasti olisi aikaan saatava. Josko jo tänä viikonloppuna? Mutta kun on niin hurjan kylmä! Tuntuu aivan karmealta ajatukselta mennä kutomaan kylmään, isoon taloon keskelle ei mitään... Vaan kyllä minä sinne vielä pääsen, lauantaina!
Jouluksi tehtailin pipoja ja sukkia sukulaisille. Muutaman pipon ja yhden kaulurin olen vielä joulun jälkeenkin saanut aikaan, aloitettuja töitä sitäkin enemmän. Neuleet ja kudonnaiset ovat tosin tällä hetkellä hieman sivuseikka, sillä kohta koittaa kiinalainen uusi vuosi!
Vuoden suurin juhla, todellinen bakkanaali, kiinalainen uusi vuosi on saanut minut jo askartelemaan kortteja ja miettimään niin koristeita kuin ruokalistaakin. Kotona alkaa puoliso hieman jo kyllästyä, kuten joka vuosi, kun tuntuu, että kaikki ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan kiinalaisen uuden vuoden parissa.
On mahdotonta olla ajattelematta kiinalaista uutta vuotta, sillä se on mahtava juhla, toinen suurista vuotuisista juhlistamme ja meidän juhlakalenterissamme perinteisempi. Olemme viettäneet kiinalaista uutta vuotta jo monen vuoden ajan ja juhlan suosio tuntuu vain kasvavan ystäväpiirissämme. Niinpä kutsukorttien jakaminen täytyy ajoittaa tarkkaan, sillä liian myöhäiseksi menevä korttien valmistuminen aiheuttaa turhaa stressiä kutsuaan odottavan ympäristön parissa. Eilen kuulin, että eräs ystävä oli kysellyt toiselta, eikö heitä olekaan kutsuttu tänä vuonna. Onneksi yhteinen ystävämme pystyi rauhoittamaan kyselijää ja vakuutti, että kutsu on kyllä tulossa!
Tänään on siis se suuri päivä, jolloin kutsut lähtevät liikenteeseen. Pari kutsua olen jo jakanut tavatessani, loput menevät postin huomaan ja toivottavasti saapuvat vastaanottajilleen huomenna.
Seuraavassa postauksessa valaisen tarkemmin kiinalaisen uuden vuoden merkitystä, ehkä...

Jouluvalmistelut alkavat juhannukselta

Mistä johtuu, että vuosi vuodelta jouluvalmistelu täytyy aloittaa aiemmin ja aiemmin? Tai ei kai se pakko ole, mutta ...

Ennen vanhaan, kun ihmiset kasvattivat omat joulukinkkunsa, piti tulevaa kinkkua hoivata ja kasvattaa pitkin vuotta. Myös meillä oli viime jouluna tälläinen kinkku: ystävämme kasvattivat kolme sikaa, Hyvän Possun, Kiltin Possun ja Pahan Possun. Meidän kinkkumme oli Pahan Possun toinen takalisto. Possut tonkivat lätissään tunkiota koko kesän ja joutuivat sitten ennen joulua teuraaksi. Pahan Possun kinkku oli aivan suurenmoista: rasvaista, maukasta ja mureaa. Tänä jouluna emme saa niin mainiota kinkkua, mutta ehkäpä tilaan kuitenkin kinkuksi vapaanajuossutta viljasikaa naapurimaakunnasta. Salpietaria on vielä viime vuodelta riittävästi, suolaa ja uusi saavi tarvitaan. Itse suolattu kinkku on omaa laatuaan!

Mutta vaikka sitä harva nykyään omaa kinkkuaan kasvattaa, alkaa joulu kangastella mielessä viimeistään iltojen pimetessä. Kansalaisopistoissa alkaa jouluaskartelukurssit, työpaikkojen kahvihuoneisiin ilmestyy kynttilämainoksia, askartelukaupoissa jouluiset materiaalit hiipivät hyllyjen etureunoille...

Minä tein listan joululahjoista jo heinäkuussa. Normaalisti aloitan joululahjojen valmistamisen lokakuussa, enkä yleensä saa mitään valmiiksi, en ainakaan jouluksi. Nyt lahjoja on valmiina jo neljä, joten toivoa on.

Joulukortit ovat oma lukunsa. Kaiholla muistelen niitä aikoja, jolloin Tiimarista ostettu markan tonttukortti oli joulumuistamisen huipennus. Nykyään tuntuu, että suunnitelmat joulukorteiksi muuttuvat vuosi vuodelta monimutkaisemmiksi. Viime jouluna tosin suunnitelmat eivät toteutuneet ja kortit olivat hurjia, amerikasta tuotuja, suuria ja kiiltäviä, ilman pienintäkään oman tekemisen ideaa. Tänä vuonna on toisin! Ostin tässä päivänä muutamana aidaa sitä varten, että voin kirjailla ristipistoin metallilangalla lumitähtiä, jotka sitten jatkokäsitellään korttipohjiin kiinni ja lähetetään joulukortteina maailmalle.

Jos teen yhden lumitähden päivässä, on korttien työläin osa valmiina ennen lokakuun loppua. Mikäli lähetettävien korttien määrä ei ratkaisevasti lisäänny nyt listalla olevista vajaasta paristakymmenestä.

Samaan ristipistoiseen henkeen olen myös luvannut tuottaa ennen joulukorttien lähettämisen määräajan umpeutumista kolme kappaletta 40X40cm-kokoisia joulukuusia ristipistoin juuttikankaalle. Myös ne kiinnitetään pahviin ja lähetetään joulukortteina. Tässä valikoivassa painoksessa kortin saavat vain mummut. Tämä kortti-eriarvoisuus mummujen ja muiden kortinsaajien välillä on luonnollista ja oikein, koska missä me olisimmekaan jos meillä ei olisi mummuja.

Muutenkin mummuja koskevat eri säännöt mitä tulee lahjoihin ja kortteihin, sillä mummuille lahjat pitää, jos mahdollista, aina tehdä itse. Tämä siksi, että vain mummu osaa todella arvostaa lapsenlapsen vessapaperirullasta, jugurttipurkista ja fuksianvärisestä silkkipaperista askartelemaa yläpainoista ja jatkuvasti kumoon kellahtavaa liimatahraista paperihyasinttia. Mummun ylistävät sanat tämän suurenmoisen lahjan saadessaan lämmittävät pienen, käsityöharrastusta vasta opettelevan ihmisen mieltä ja innostavat harrastuksessa eteenpäin.

Onko kaikki mummujen jakama kehu silti täysin pyyteetöntä? Ei missään nimessa! On täysin mahdollista, että (ovela, kiero ja savolainen) mummu on jo vuosia odottanut, että käsistään kätevä lapsenlapsi päätyy taitavuudessaan asteelle, jolla tuotetaan mummun himoitsemia käsityötuotteita. Tässä vaiheessa mummu saattaa melko viattomasti todeta "minäkin niin tykkäisin tälläisestä (monimutkaisesta, suuritöisestä) villatakista. Ja kun tämä on minun mielivärinenkin!" Tässä vaiheessa käsitöitä tekevä lapsenlapsi ymmärtää yskän, menee ostamaan "mielivärisiä" lankoja ja ryhtyy puikot suihkien neulomaan.

Himoitun käsityötuotteen valmistuttua mummu on ylpeä lapsenlapsestaan, yleensä päätyy vielä korvaamaan nähdyn vaivan avokätisesti. Yksi tilaus poikii väistämättä uusia, mutta mummu ottaa edelleen iloisesti vastaan myös tilaamattomat käsityöt ja esittelee niitä muille mummuille. Parasta mummun ystävissä on se, ettei ihan kaikilla ole yhtä taitavia lapsenlapsia, joten mummun käsistään kätevä lapsenlapsi saa osakseen suurta ihailua. Mummu röyhistää rintaansa lapsenlapsen neuloma mielivärinen pitsihuivi harteillaan.

Joulun lähestyessä lapsenlapsi miettii mitä mummulleen tänä jouluna antaisi. Mummunsa mielivärit muistaen lapsenlapsi katsoo kaikkia mahdollisia käsitöitä sillä silmällä: miltä tämä näyttäisi "mielivärisenä"? Huumorintajuinen lapsenlapsi saattaa antaa mummulleen uuden pipon ja niinpä talvella nähdään mummu potkukelkkailemassa kauppaan vaaleanpunainen, pääkallokuvioitu pipo päässään...

Kudontaa kansankynttilän kammarissa

Aloitin uuden harrastuksen: kudonnan. Olen jo vuosia haaveillut kankaankudonnasta, mutta en ole yrittänyt tunkea itseäni kurssille. Tänä syksynä päätin repäistä ja menin kansalaisopiston kudontakurssille. Onnekseni osuin vielä sellaiseen ryhmään, johon kipeästi kaivattiin se maaginen "vielä yksi, jotta ryhmä saadaan pysymään", joten mukaantulostani oltiin suorastaan innostuneita.

Vuosia Helsingissä asuttuani olen kerta toisensa jälkeen positiivisesti yllättynyt uudehkon kotipaikkakuntani ihmisten vastaanottavaisuudesta. Helsingissä minulla ei kaikkien vuosien aikana ollut yhtä monta ystävää, kaveria tai tuttavaa kuin olen näiden kahden viimeisen vuoden aikana saanut. Helsingissä ajatuskin siitä, että olisin mennyt seitsemänneksi kurssille, jonka kaikki muut osanottajat asuvat samalla alueella, ovat harrastaneet yhdessä jo vuosia, olisi ollut suorastaan pöyristyttävä. Mitä minusta olisi ajateltu? Olisiko kukaan puhunut minulle mitään? Olisinko edes päässyt todella mukaan? Relevantteja kysymyksiä, pääkaupunkiseudulla.

Savossa, ihmisen onnelassa, kurssin opettaja soitti perääni, kun unohdin ilmoittaa, etten pääse ensimmäisellä kerralla, varasi minulle haluamani loimet, että pääset varmasti tekemään heti kun vain tulen paikalle ja oli todella helpottunut, että aion kurssille osallistua, olinhan se "puuttuva linkki" toteutuneen kurssin ja totaalisen peruutuksen välillä.

Ajettuani illalla navigaattorin ja 02.fi:n antamien merkillisten ohjeiden mukaan kotoani keskustasta syrjäkylälle saavuin lopulta, uskoni jo mentyä, vanhalta kansakoululta vaikuttavalle talolle. Koputettuani oven avasi joukko huvittuneita miehiä valtavan kylmiön siirtohommissa. Muutaman hyväntahtoisen vitsin jälkeen minut ohjattiin tilaan, joka ilmeisesti ennen oli koulun sali. Salissa kohtasin uudet harrastustoverini.

Ilman kyräilyjä tai kaarteluja minut toivotettiin tervetulleeksi. Ihmettelin ja kummastelin hetken aikaa, kuuntelin kummissani puhetta aivan ihmeellisistä asioista, kuten loimien laittamisesta ja sitten siirryttiin yläkerran huoneisiin, joissa kangaspuut odottivat. Halusin aloittaa pellavalaudeliinasta, joka luonnollisesti oli se hankalin mahdollinen aloittelijalle. Opettaja kuitenkin rohkeasti päästi minut kutomaan ja homma alkoi melkein sujua. Heti alkuun sain myös puhelinnumeron, josta saan halutessani avaimen, että pääsen kutomaan. Sain myös avaimen ainakin seuraavaksi pariksi viikoksi, koska avaimen haltija ei sitä juuri nyt tarvitse.

Rohkeasti menin eilen illalla kutomaan aivan yksin vanhan kyläkoulun vintille. Kutoessani mietin ympäristöäni ja tulin siihen tulokseen, että pönttöuunilla varustettu kammari ja vesipisteellä ja puuliedellä varustettu toinen huone ovat varmasti koulun toimiessa olleet opettajan asuntona. Kansankynttilän kammari.

Sateen ropistessa kattoon ja illan pimetessä mietin, miltä mahtoi tuntua nuoresta opettajasta, joka niihin huoneisiin päätyi asumaan. Kylällä oli silloin enemmän asukkaita, raitilla vilkkaampaa. Kirkolle oli pitkä matka, ei sinne joka päivä kuljettu. Opettaja varmasti viljeli puolen hehtaarin peltoalallaan perunaa ja juureksia, piti yhtä lehmäänsä ja osallistui innokkaasti kylän elämään. Luulen, että opettaja teki myös käsitöitä ja luki paljon. Kummasti siinä kutoessa tuli mieleen Hilja Valtosen loistava Nuoren opettajattaren varaventtiili, aivan loistava kirja.

Itseneulottu villapaita ylläni kangaspuiden takana mietin, että taidan olla kovin onnekas. Suorastaan onnellinen. Mitä sitä pääkaupungin kiireellä tekee? Ystävällisten ihmisten parissa, kaukana kaupungin valoista ehtii tehdä sitä mikä itselle on tärkeää. Ehtii myös ajatella, suunnitella ja haaveilla.

Mikä onni olisikaan, jos voisi vaan joka päivä neuloa ja kutoa! Voisin laittaa kangaspuut kellariin ja kutoa vaikka sen upean pellavaliinan, josta olen jo vuosia haaveillut. Ei rohdinta, vaan aivinaa, koko kolmemetrisen pöydän peitoksi. Jos vielä kävisi niin, että löytyisi jostain joku syrjäinen talo, jonne ne kangaspuut voisi pystyttää. Joku paikka, jossa tuuli ulvoisi syksyllä nurkissa ja pönttöuuni lämmittäisi mukavasti. Pannukahvin ja pullan tuoksua, lihakeittoa Arabian Pekka-lautasilta...

Olen muuttumassa omiksi isovanhemmikseni! Mutta silti. Yksi ilta syrjäisen kyläkoulun vintillä kutomassa ja viimeinenkin 2000-luvun häivähdys muutenkin vanhanaikaisissa ajatuksissani on hävinnyt. Hurraa?!